Vaasan Maraton 3.9.2005

Vaasan Maraton syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna sai vastaanottaa Kerkesix ry:n delegaation. Ohessa Minnan kertomus tapahtumasta:

Ajatus Maratonin juoksemisesta oli muhinut päässäni jo muutamia vuosia ja vihdoin päätin lähteä yrittämään. Ensin suunnitelmissani oli mennä elokuussa Helsinkiin, mutta sitten päädyinkin harkinnan jälkeen suuntaamaan tassut kohti Vaasaa. Tätini oli juossut kyseisen reitin muutaman kerran. Hän kertoi reitin olevan tasainen ja ruuhkaton, joten ajattelin tämän olevan hyvä ratkaisu ensikertalaiselle. Pete oli mukana huoltajan ja valmentajan roolissa. Ohjeet ja kannustukset olivat varsin selkeät: juokset maratonin maaliin saakka tai juokset täältä kotiin. Päätin siis yrittää juosta maratonin, Vantaalle kun on Vaasasta niin pirunmoinen matka.

Matkaan lähdettiin kello 13 ja joukossa olivat myös puolimaratonin juoksijat. Koko matkan tallaajat juoksisivat saman reitin kahteen kertaan. Lähtö sujui hyvin ja ruuhkia ei ollut. Lähdin matkaan rauhallisella mielellä, ympäristöä tarkkaillen. Huoltopisteet olivat noin kolmen kilometrin välein, jotka tarjosivat nestettä, rusinoita ja suolakurkkuja. Ensimmäisen kymmenen kilometrin jälkeen alkoi jo ensimmäiset kovan alkurynnistyksen ottaneet tasoittaa menoaan. Reitti kiersi vanhaa Vaasaa ja lentokentän ympäristöä. Tasaisuutta ja pitkiä suoria todellakin piisasi. Pidin yllä tasaista vauhtia ja mieli oli varsin korkealla ensimmäisen kierroksen jälkeen.

Puolimatka taittui aikaan 2.10 ja vauhdista vaihdoin vielä uuden juomarepun selkään. Toisen kierroksen alussa pystyin vielä kiristämään vauhtia, ohittelin muutamia ja ajattelin, että hyvinhän tästä selvitään. Mutta sitten kolmenkympin jälkeen alkoi synkkääkin synkempi taival: reidet olivat aivan puhki, oikean jalan jalkapohjaa säkenöi ja päässä pyöri kuuluisia viimeisiä sanoja: “Onko tässä mitään järkeä… On muuten ihan varmasti viimeinen kerta kun juoksen maratonin…”

Matkaa sai taivaltaa ylhäisessä yksinäisyydessä, juoksijat olivat hajaantuneet reitille, niin että jonkin suoran päässä sattui näkemään edellä menijästä vilauksen. Välillä en ollut edes varma, olenko oikealla reitillä, kun suoraa tietä tuntui riittävän toisensa perään. Jokaisen kilometritolpan kohdalla koin pienen kuoleman: “Ei voi olla enää viittä kilometriä jäljellä… varmasti on tultu jo ainakin kolme kilsaa edellisestä merkistä, nyt minua huijataan…”

Tuntui kuin jalat voisivat sanoa sopimuksen irti ihan millä askeleella tahansa, mutta päätin että niin kauan mennään kun jalat vaan liikkuu ja liikkui ne lopulta maaliin saakka, sittenkin. Aikakaan ei ollut ensikertalaiselle hassumpi 4.18. Kävelyni muistutti jotakin elefantin ja rautakangen väliltä vaappuessani suihkua kohti, mutta mieli oli korkealla! Olin tyytyväinen aikaani ja kuntokin oli jalkoja lukuun ottamatta hyvä.

Koti matkalla oli hieman vaikea löytää hyvää asentoa autossa oleiluun ja kotiin saavuttua jouduin käyttämään hissiä toiseen kerrokseen mentäessä, jalat ei vaan portaita pitkin suostuneet nousemaan. Unta ei tarvinnut odotella ja tänään on meno ollut kankean puoleista. “Lähtee kuin jänis makuulta” ei ole välttämättä oikea termi kuvaamaan liikehdintääni.

Maratonin juokseminen oli loistava kokemus, jossa tuli tehtyä matka omaan synkkään mieleensä Sysimustan Satkun tapaan, vaikka näitä kahta suoritusta ei voi keskenään juuri verrata. Ryhdyin jo muuten kotimatkalla pohtimaan, jospa ensi vuonna kipitettäisiin maraton alle neljän tunnin aikaan…