Vuoriretki Jotunheimenissa

Kesän 2004 vuoriretki suuntautui Norjaan Jotunheimenin kansallispuistoon. Retken aikana oli tarkoitus huiputtaa ainakin toinen Norjan korkeimmista vuorista, kiivetä jäätä, lunta, kiveä ja nauttia upeista maisemista.

Matka alkoi vesistönylityksellä Turusta Tukholmaan, jota seurasi moottorimarssi suorinta reittiä Ruotsin ja Norjan halki aina Jotunheimeniin saakka. Noin 12 tunnin kuluttua Tukholmasta lähdön jälkeen saavutimme Spiterstulenin vuoristohotellin, jonka leirintäalueella yövyimme ensimmäisen yön.

Laakso josta lähdimme liikkeelle on nimeltään Visdalen. Kasvillisuus 1100 metrin korkeudessa alkaa muistuttaa paljakkaa, mutta viimeiset tunturikoivut sinnittelevät vielä näissä korkeuksissa. Kuitenkin varsin nopeasti liikkeellelähtömme jälkeen alkaa karu luonto näyttäytyy muuttuen puuttomaksi paljakaksi.

Ensimmäisen vaelluspäivän tavoite oli huiputtaa Glittertind, jonka kiinteä huippu on 2452 metrin korkeudella ja jään paksuus vaihtelee vuosittain nostaen todellisen huipun 2466-2470 metrin korkeuteen. Siirtymisemme riittävään painavien rinkkojen kanssa rakassa oli jo itsessään haasteellista ja 1500 metrin nousu tähän päälle antoi vielä mukavan lisävastuksen. Matkan edetessä huomasimme rinteiden jyrkkenevän ja rakan kivien muuttuvan yhä suuremmiksi. Jostain tämä Steindalen on nimensä saanut…

Rauhallisesti etenevä karavaani pääsi kuitenkin lumen rajalle, jonne teimme “kätkön” varusteillemme. Viimeiset nousumetrit kuljimme ilman erillisiä kantamuksia ja matkanteon nautinnollisuus kasvoi huomattavasti.

Huippu itsessään oli pilven peitossa, joten maisemien ihailu oli loppunut jo noin sata metriä alempana. Tämä seikka ei kuitenkaan retkikuntaamme haitannut vaan pystyimme nauttimaan huiputushetkestämme loistavasti myös ilman maisemakonttoritunnelmaakin.

Hetken nautittuamme huipulla olemisen ilosta, aloitimme jokaisen vuoren valloituksen vaarallisimman osan, laskeutumisen alas. Siirryimme varustekätköllemme ja nostimme rinkat kyytiin. Nyt oli aika jättää hyvästit valmiille polulle ja retkeilyreitin mukavuudelle lähtiessämme kulkemaan Glitterrundhøn ja Steinbukampenin välistä alas Skautflyan laaksoon.

Jos kivikko oli äsken ollut valmistettu isoista lohkareista, oli tänne tuodut lohkareet jopa suurempia. Väsyneet jalat muistivat vanhan viisauden: “rakka on kakkaa…”

Itse leiriytymisestä ei kenelläkään ollut erimielisyyksiä, ainoastaan ongelma oli löytää sopiva paikka kivikosta. Kun tunturipuron mutkasta sitten ilmestyi riittävän tasainen kohta, reput olivat irronneet selästä ja siirtyneet maahan nanosekunnin aikana leiriytymispäätöksen jälkeen.

Seuraavana päivänä päätimme jättää perusleirin pystyyn ja lähteä tutkimaan läheistä Veobreen nimistä jäätikköä ja erityisesti siitä esiin pilkistävää nunatakia. Siirryimme laakson halki jäätikön reunalle välttäen jäämästä mahtavien serakkien alle. Vaikka ne olivat olleet varmasti kauan paikoillaan, emme halunneet olla alapuolella katsomassa mikäli ne päättäisivät lähteä liikkeelle. Alueella oli näkyvissä useita vanhoja lumivyöryjä ja liikkuvia kiviäkin näkyi silloin tällöin, joten varovainen lähestymistapa alueeseen oli perusteltua.

Sää oli täysin pilvetön ja aurinko paistoi erittäin lämpimästi. Huolimatta 60 suojakertoimen aurinkovoiteesta iho alkoi vähitellen saamaan toisilla pintaan pronssinruskeaa sävyä ja toisille aurinko antoi väriä, jota voisi kutsua lähinnä nimellä “da lobstah”… Tämän lisäksi reittimme oli suojassa tuulelta, joten lämpötila nousi kuorivaatteiden sisällä ja hikoilulta ei voinut välttyä. Tilanne muuttui kuitenkin saavutettuamme jäätikön ylätason, jolloin tuuli vilvoitti jopa hieman liiaksikin. Nautimme lyhyen kenttälounaan ja valmistauduimme nousemaan nunatakin huipulle.

Jälleen oli reitillä niin paljon lohkareita, että sillä määrällä kiveä olisi pohjustettu moottoritietä halki Suomen useampaankin kertaan. Onneksi suurin osa lohkareista oli jo jumiutunut tukevasti kiinni ja oli siten varsin kulkijaystävällisiä, silti osa kivistä halusi näyttää kykyjään kuulalaakereina ja varovaisuus oli jälleen kerran valttia.

Nunatakin huipulta avautui uusi perspektiivi jo tutuksi tulleeseen laaksoon ja toisaalta näimme uusia maisemia toisella puolella jäätikköä. Nyt näimme myös Glittertindin huipun, jolla olimme eilen vierailleet. Tutkimme karttaa ja päätimme siirtyä takaisin leiriin eri reittä mitä olimme tulleet nunatakille.

Laskeuduimme alas toiselle puolelle nunatakia ja ylitimme aivan koskemattoman lumen peittämän jäätikön. Olimme havainneet ylhäältä katsoessamme useita railoja jäätiköllä eikä meillä ollut tietoa niiden leveyksistä tai lumisiltojen kestävyyksistä. muodostimme köysistön ja aloitimme jäätikön ylityksen.

Leiriin päästyämme ohjelmassa oli illallinen ja leirielämästä nauttimista, vaikka päivä oli ollut hieman kevyempi kuin edellinen, ei unen saaminen ollut ongelma.

Aamu aukeni puolipilvisenä ja suunnitelmissa oli kahden eri reitin kulkeminen. Toinen köysistö lähti Veobrehestenin kiertäen eteläpuolella olevaa jäätikköä ylös palaten takaisin leiriin pohjoiskautta ja toinen nousi Lerhøn huipulle itäharjannetta pitkin palaten Veobrehestenin kautta leiriin. Jälkimmäinen reitti oli varmasti ilmavin mitä retkellämme kuljettiin. Kumpikin köysistö suoriutui reiteistään mallikkaasti. Tämän jälkeen oli suunnitteilla enää yksi yö paljakassa.

Viimeiset hetket Jotunhaeimenissa olivat käsillä kun köysistön olivat palanneet Spiterstulenin parkkipaikalle ja pakkasivat autoja kotiinpaluuta varten. Tässä vaiheessa köysistöjen reitit erkanivat kun toinen auto lähti kohti Torniota ja toinen Tukholmaa.

Usealle mukana olleelle tämä oli ensimmäinen visiitti Jotunheimenissa. Alueelle jäi vielä niin paljon nähtävää, että tuskin tämä jää myöskään viimeiseksi kerraksi kun vierailemme täällä.